Ja hän on täydellisen Rakas ja Ihana Poika. :)

Ajattelin kertoa hieman kuulumisiamme, hyviä sellaisia. Vatsa kasvaa ja pieni poikamme (sehän hän on :) potkii jo voimakkaasti. Raskausviikkoja on takana 25.

Alku oli kauhea. Pahoinvointi oli niin voimakasta, että jouduin viettämään aikaani sairaalassa tiputuksessa. Sen jälkeen kaikki on mennyt hyvin, ongelmitta.

Luen edelleen paljon lapsettomuudesta kärsivien kirjoituksia ja ajatuksia. Tunnistan niistä suurimman osan ja toivon koko sydämestäni jokaiselle kirjoittajalle onnea. Kun luen muiden raskaana olevien nettikirjoittelua, tunnen yhteenkuuluvaisuutta vain ani harvoin. En oikein tiedä miksi. Kai se on sitä, että niin monen kanssa on niin erilainen tie ollut tähän pisteeseen.

En edelleenkään ota päivääkään itsestäänselvyytenä. En murehdi enää jatkuvasti, vaan olen alkanut ajattelemaan, että kyllä tämä meille nyt jo niin rakas vatsassa mylläävä lapsemme taitaa tosiaan olla tulossa maailmaan. Silti haluan yhä jatkaa lausetta ja sanoa: jos kaikki menee hyvin ja toivottavasti menee.

Ei tässä muuta. Päivä kerrallaan. :)

Täällä on kaikki hyvin. Uskomatonta. Muutama päivä sitten luulin, että alkion elämä loppuu. Valtava vuoto alkoi ja kesti läpi yön. Itkin hysteerisesti ja toivo oli mennyt. Pääsin klinikalle ja ultraan: siellä juuri oikeankokoinen alkio oleili ja mikä parasta: Sydän löi. :)

Raskausoireet ovat pitäneet huolen siitä, että suu ei kuitenkaan ole hymyssä. Olo on etova ja väsynyt koko ajan. Huono. Nautinnosta ei siis tosiaankaan voi puhua, mutta onnellinen olen silti.

Koko ajan olen tietoinen siitä, miten kivinen tie tähän on ollut. Ei mene päivääkään, ettenkö ajattelisi niitä, jotka vielä ovat sillä polulla ja toivo heille koko sydämestäni kaikkea parasta. Ei mene päivääkään, ettenkö pohtisi, palaanko vielä sille polulle vai voiko tämä mennä onnellisesti loppuun saakka. Niin paljon on vielä edessä risteyksiä, joista voi olla käännös hyvään tai huonoon suuntaan.

"Vierailija" muistutti minua Kaksi viivaa -postauksen kommenteissa, että joskus pohdin, onko huono enne, että minusta tuntuu pahasti siltä, että tästä ei tule mitään. Tuntui, että niillä, jotka plussasivat oli aina joku syvä usko ja tieto, että kyllä kaikki menee loppujen lopuksi hyvin. Minulla ei enää lopuksi ollut sitä. Silti, nyt näyttää, että voisi käydä hyvin. Tämän halusin kertoa vain siksi, että toivonsa kanssa kamppailevat voisivat lukea, että jos olo on toivoton, voi kaikki silti mennä hyvin.

Kuten sanoinkin, tästä ei tule raskausblogia. Minä en ole mikään blogi-ihminen, enkä olisi ikinä uskonut, että tällaista tulen pitämään. Onneksi pidin! Ei ole sanoja, joilla voisin kuvailla vertaistuen merkitystä lapsettomuuden syövereissä kamppailevalle. En pysty tarpeeksi kiittämään - kiitos kiitos kiitos! En aio kadota, vaan aion vierailla tiiviisti tutuiksi tulleiden ihmisten blogeissa. Ja kuka tietää, jos palaan kivikkoiselle polulle, kirjoitukset jatkuvat. Mutta sitä en halua etukäteen murehtia.

Näkemisiin kuulumisiin lukemisiin, ystävät.

...onnitteluista, mutta etenkin käsittämättömän tärkeästä tuesta silloin, kun tilanne ei vielä näyttänyt näin hyvältä.

Kaikki on täällä ihan mukavasti. Välillä unohdan koko asian, välillä hymyilyttää. Luulin, että plussatesti toisi autuuden, joka peittäisi alleen kaiken, mutta tässä sitä mennä jolkotellaan vanhaan malliin. On vaikea ymmärtää, että on raskaana, kun ei näe tai koe sitä koko ajan. Oireita on vain hieman. Suurin ero tässä ja reilun viikon takaisessa olossa on ahdistuksen puuttuminen. Ja sellainen pieni pirteä ilon ja onnen hippunen, joka tuntuu olevan läsnä arjessa.

Minusta tuntuu, että monet lapsettomuudesta kärsineet tietävät täysin, mitä tehdä, jos/kun plussa piiiiiiiiitkän odotuksen jälkeen saadaan. Minä en tiedä yhtään. Olen täysin ulkona. En tiedä, mitä saan tai en saa syödä. En tiedä yhtään mitään raskausviikoista tai ultrista. En ole ikinä antanut itseni miettiä niin pitkälle, että olisin ottanut selvää. No, ehkä kaikki tässä valkenee.

Minua pelottaa, että meneekö kaikki hyvin, mutta tämä pelottaa minua paljon vähemmän kuin hoidot. Aion vain mennä päivä kerrallaan. Olen ollut ahdistunut lähes kolmen vuoden ajan, nyt en enää halua olla. Silti en vielä puhu, että "meille tulee lapsi" tai edes, että olen raskaana. Puhun vain, että jos kaikki menee hyvin, niin kaikki on nyt mahdollista. :)

Tästä ei tule raskausblogia. Tämä on lapsettomuusblogi, jossa toivottavasti on onnellinen loppu, joka toivottavasti tuo toivoa jollekin, joka kamppailee epätoivon kanssa kuten minä vielä viikko sitten. Voi, miten minä toivonkaan onnea ja ahdistuksen poistumista kaikille heille!

Siinä ne nyt ovat. Kolmisen vuotta odotetut. Kaksi vahvaa viivaa. Hämmentynyt olo. Hyvin sekava, outo hämmentynyt olo.

Ainakin tämä on siis mahdollista. Vaikka miten kävisi tästä eteenpäin, niin ainakin tämä on mahdollista. Kävisipä hyvin!