Työpaikalla oli eilen taas kiva, joo hei tosi kiva, kaffipöytäkeskustelu. Hedelmöityshoitojen etiikka. Ovatko hedelmöityshoidot Jumalan tahdon vastaisia? Ei, en siis ole töissä seurakunnassa, enkä muussakaan kirkollisessa yhteisössä, mutta tällaisia siellä keskusteltiin. Töissä on muutama ihminen, joilla on hyvin vankat, suvaitsemattomat ja vanhakantaiset mielipiteet. En tiedä juurikaan keskustelun sisällöstä, koska nousin pöydästä ja vein kupposeni mukaan työpisteelleni. Samoin teki ainoa työkaverini, joka tietää meidän tilanteesta ja jonka kummipoika on saanut alkunsa hoitojen avulla.
(Kuinkahan monta kertaa minun pitää muuten nousta pöydästä kesken kahvinjuonnin, ennen kuin joku tajuaa, että voisivat olla hieman hienovaraisempia?)

Olisi minulla ollut monta kommenttia tähänkin aiheeseen, mutta blaah, miksi vaivautua. Sanotaan nyt vaikka se, että vaikka lapsi saisi alkunsa koeputkihedelmöityksessä, niin eiköhän Jumalalla ole vielä monta mahdollisuutta senkin jälkeen estää lapsen syntyminen, jos niin  on tarkoitus. I rest my case.

Minä en kertakaikkiaan osaa ajatella, mitä eettisesti väärää hedelmöityshoidoissa on. Oikeasti, olen minä miettinyt asiaa ja harkinnut asiaa. En keksi oikein yhtään syytä, että miksi ei. Miksi ihmeessä ei? Ainoa asia, joka mietityttää, on tietenkin se oma ja miehen jaksaminen. Mutta jaksaahan sitä, kun tietää miksi kaikki tapahtuu. Ja onhan muutkin jaksaneet! Toinen asia, jota on mietittävä, on se, että mitä tämä tekee parisuhteelle. Mutta siitä en oikeastaan ole meidän suhteen huolissani. Uskon, että nämä koettelemukset vain lähentävät meitä entisestään.