Tänään olisi kp 15 ja taas ultra. Viimeksi tehtiin inssi jo kp 15, mutta nyt ei ovistesti näytä vielä plussaa, eikä kyllä olokaan ole sellainen. Höh, jos se menee viikonlopulle! Sittenhän kai inssi on tehtävä jo perjantaina, ei sille mitään voi. Maanantaina olin ekassa seurantaultrassa ja selvä johtofollikkeli oli kyllä havaittavissa.

Mä olen tehnyt sellaisen ratkaisun, että kerroin esimiehelleni meidän tilanteestamme. Hän oli onneksi tosi ymmärtäväinen. Niinpä minun ei tarvitse nyt stressata sitä, miten sanon töissä, kun hyppään lääkärissä jatkuvasti. Työpaikkani ei ole lähelläkään klinikkaa, joten käynnit eivät onnistu ruokatunnilla tms. Harmittavaa tässä on se, että olen määräaikainen työntekijä ja jotenkin tuntuu, että on turha odottaa jatkopestiä, kun on lapsitoiveita...

Mulla oli viikonloppuna ystäväterapiaa. Hyvä ystäväni on käynyt elämässään läpi kaikenlaista, mm. istuu nyt pyörätuolissa. Hän on sinkku ja sitä myötä lapseton. Hänen kanssaan me puhuimme, puhuimme, puhuimme... monta tuntia ja pitkälle yöhön. Epäonnesta, katkeruudesta, surullisuudesta. Siitä, miten kaiken sen keskellä voi elää ja yrittää nauttia elämästä.

Aika hassua, mä en enää muista mitään oivalluksia, mitä olisimme keksineet. Mihin lopputulokseen tulimme minkäkin asian suhteen. Mutta jotenkin ne keskustelut tulivat todella tarpeeseen ja helpottivat mun oloa. Ja kuulemma ystävänikin. Ehkä kyse ei ollutkaan siitä, että olisimme löytäneet vastauksen kysymyksiin vaan juuri siitä puhumisesta, puhumisesta, puhumisesta.

Tällä hetkellä minusta tuntuu ihan hyvältä. Tuskin uskallan edes sanoa sen ääneen! Koska tiedän, että toisenlaisiakin aikoja on taas edessä. Ei, edelleenkään minulla ei ole kovinkaan suurta luottoa inseminaatioihin. Ja siksi yritän olla ajattelematta, miltä se pettymys taas tuntuu muutaman viikon päästä... Ja yritän elää siihen asti niin, että ainakin välillä nautin elämästä. Tässä onneksi apuna on se, että sporttinen elämä sujuu hyvin: olen lenkkeillyt, käynyt pilateksessa ja etenkin tanssinut sydämeni kyllyydestä!