Olo on jo parempi. Yhä surullinen, mutta parempi. Jostain se rakas ystävä ja suuri vihollinen on jo pienesti hiipinyt takaisin mieleeni: toivo. Miten joku niin periaatteessa kaunis ja hyvä asia voikaan kylvää niin paljon tuhoa? Silloin, kun sitä ei haluaisi tuntea, se tunkee väkisin mieleen. Ja aina kun sen menettää, sitä samantien kaipaa. Toivo. Raivostuttava, typerä, ihana toivo.

Mä en oikein tiedä, mitä ajatella. Mä mietin sitäkin, että mikä meissä on vikana? Tähän asti meidän lapsettomuuden syy on ollut miehen hitaat siittiöt. Onko meillä nyt joku uusi ongelma? En minä tiedä. Ei kai kukaan tiedä. Että sattuiko tämä nyt vain niin, että tämä alkio ei kiinnittynyt vai onko meillä joku kiinnittymisongelmakin? Sitä ei kai kukaan tässä vaiheessa tiedä. Ja jos on, niin sille ei kai voi mitään. Se on kai sitten meidän kohtalo.

Me tosiaan pidämme nyt tauon. Ehkä vain yhden kierron tauon, luultavasti niin. Se on tarpeen paitsi henkisesti, myös fyysisesti. Tässä koki kroppa aika kovia, viime ultrassa munasarjat näyttivät melko hurjilta, kun oli vedellä täyttyneitä munarakkuloita ja niitä poksahtaneita verihyytymiä. Nyt on syytä rauhoittaa tilanne.

Kai se tästä. Kai se jotenkin tästä.