Murhemieli. Tämä vuoristorata on ihan tajutonta. Tässä ei pysy mukana, ei millään. Eilen oli ihan toiveikas olo, tänään tuntuu taas pahalta. Kaksi tuttavapiirin raskausuutista ehkä vaikuttavat asiaan...

Tuntuu myös jotenkin oudosti yksinäiseltä, eikä siinä tunteessa ole mitään järkeä. Mies on maailman ihanin. Superrakkaat ystäväni ovat olleet mukana koko matkan, joka käänteessä. Meidän molempien vanhemmat antavat kaiken tukensa. Lääkärikin on huippu. Netin vertaistuesta on paljon apua. Miten olo voi olla yksinäinen? Enkä edes tiedä, onko se. Toisaalta ei.

Kyse taitaa olla vain peloista. Siitä, että pelkään tulevaa ja sitä, miten osaan enää käsitellä asiaa, jos edessä on taas vain pettymyksiä. Siitä, että miten minä pärjään omien tunteitteni kanssa, miten pystyn käsittelemään tätä asiaa. Kun sitä ei kukaan voi tehdä puolestani. Kaikki auttavat kyllä ja helpottavat oloa, mutta kukaan ei voi mennä minun pääni sisään ja puhdistaa sitä.

Kai mä pelkään sitäkin, että loppujen lopuksi kaikilla on perheet, ja me jäädään miehen kanssa kaksin. Niiden perheiden lapset leikkii keskenään ja vanhemmat puhuvat lapsiperhejuttuja. Me ei kuuluta siihen joukkoon. Me ei koskaan nähdä joulua, joka olisi täynnä lapsen riemua. Joulun läheisyys kai vaikuttaa tähän, joulu on lempiaikaa ja siksi pahinta aikaa.

Me ehdottomasti oltaisiin valmiita myös adoptoimaan. Se ajatus ei helpota minua enää niin paljon kuin aikaisemmin. Joskus uskoin, että emme voi jäädä kokonaan lapsettomiksi sen vuoksi. Nyt en enää tiedä. Pelottaa se odotusaika, miten elän sen ajan? Kun täytyy elääkin, ei elämää voi elää vain odottaen. Pelottaa myös se, että meitä ei jostain syystä kelpuuteta. Meillä ei ole tarpeeksi paljon rahaa, eikä tarpeeksi suurta ja hienoa asuntoa.

Tänään minua taas pelottaa. Sinänsä sopiva tunne näin Halloween-aikaan.