Selailin eilen adoptiojärjestöjen sivuja ja adoptioblogeja. Pitkästä aikaa. Se auttoi ja ei auttanut. Se auttoi siksi, että se antoi minulle tunteen, että kaikki ei ole näiden hoitojen varassa. Se ei auttanut siksi, että adoptioprosessi vaikuttaa ihan valtavan, järkyttävän raskaalta. Ei yhtään sen helpommalta, ei todellakaan.

Onko lapsi minulle pakkomielle? En osaa vastata kysymykseen. Mutta voin sanoa, että minä en ikinä, EN IKINÄ selviä siitä, ellen saa lasta. Vaikka kuka sanoisi mitä, lohduttaisi miten. Siinä ei kaatuisi vain minun maailmani vaan koko maailmankuvani: Maailmassa on niin paljon kärsiviä lapsia, miten mätä tämä koko systeemi on, ellen minä saa pitää huolta niistä yhdestäkään? Todella mätä.

Minä en ole vielä valmis adoptiopolulle. Minä yhä mietin meidän lapsellemme mieheni silmät ja hymykuopat. Minä yhä haaveilen plussasta raskaustestissä, isosta vatsasta ja pienen lapsen ensimmäisestä hymystä. Minulla ei ole voimia juuri nyt mihinkään uuteen. Ei vielä. Mutta ehkä se hetki koittaa.