Joskus blogini alkulehdillä kerroin eräästä ystäväpiirini kadonneesta lampaasta. Ihmisestä, joka ei ole ollut - eikä ehkä ole osannut olla tukena. Minä en ole oikeastaan murehtinut tätä hetkeen ollenkaan, olen niin mielettömän kiitollinen siitä, että minulla on niitä ystäviä, jotka ovat olleet vierellä koko tämän matkan. Olen ymmärtänyt ja ymmärrän yhä, ettei kaikkien elämäni ihmisten tarvitse olla siinä joka hetki. Minulla on tämä ihana, superihana, ydinjoukkoni.

Tämä ystävä on aina välillä soitellut ja kertonut omia asioitaan. Minä en ole kertonut omiani, eikä se ole tuntunut häntä haittaavan. Ystävyys on laimentunut. Kun kaikki on niin yksipuolista, minullakaan ei ole ollut samanlaista intoa kuunnella hänen asioitaan kuin joskus ennen. Ja täytyy vielä mainita, että näitä ongelmia on ollut ennenkin - ei vain tämän lapsettomuuskriisin myötä.

Nyt hänellä on hieman surua, kun lupaavasti alkanut parisuhde ei toiminutkaan. Puhelimeni soi useammin. Yritän olla tukena, mutta en ole sitä niin paljon kuin joskus ennen. En jaksa niin välittää. Pitäisi kai olla parempi ihminen ja käyttäytyä toisin kuin minua kohtaan käyttäydyttiin, mutta en oikein jaksa. Sitä paitsi muutamalla ydinjoukkoni ihmiselläkin on nyt hankalaa, minä haluan olla heidän tukenaan.

Tämä kadonnut lammas on joskus heittänyt kysymyksen, että "no mitäs ne hoitojutut?". Aivan kuin ne olisivat joku ajanviete, harrastus, mielenkiinnon kohde. Joku sivubisnes ehkä. En ole oikeastaan vastannut, eikä häntä ole se haitannut. Kaikesta näkee, että hän ei ymmärrä yhtään, mitä minä (me) käyn läpi. Eivät nuo ydinjoukkoni ystävätkään tietäneet aluksi, mutta he ovat halunneet tietää ja oppineet tietämään. Tämä kadonnut lammas on siis sinkku, ja kaikesta kumpuaa se, että "hei, mitä sinä valitat, että ette saa lasta - sinulla on sentään mies ja hyvä parisuhde".

Minä olen tänään jumittanut tähän ajatukseen. Saanko minä valittaa? Saanko minä juuri nyt elää elämäni vaikeinta aikaa? Sillä kyllä, elän nyt vaikeampaa aikaa kuin silloin, kun olin sinkku ja mietin, että saanko ikinä hyvää parisuhdetta, kun kaikki tuntui aina menevän päin mäntyä. Ei, en minä vaihtaisi siihen tilanteeseen. Nyt kun minulla on tämä mies, en vaihtaisi häntä mihinkään. Mutta minä elän elämäni vaikeinta aikaa ja kaikki, koko maailmankäsitykseni, minun elämäni tarkoitus on hakusessa.

Kysymys kuuluu siis, MIKSI lapsettomuus on niin suuri kriisi ja niin suuri sydäntäsärkevä asia? Se on, se todellakin on, mutta miksi? Ja miksi se on niin vaikea ulkopuolisen ymmärtää?