En tiedä. Olenkohan minä jotenkin turtunut tähän kaikkeen? Hyväksynyt kohtaloni?

En! En minä ole kyllä todellakaan hyväksynyt mitään - koko ajatuskin on outo. Turtunut sitten? Tavallaan, mutta en kuitenkaan - koska kaikki sattuu niin kovaa, että en voi sanoa olevani turtunut.

Ehkä olen vain hetkeksi kömpinyt kivenkoloon nuolemaan haavojani.

Minä en usko, että me ikinä onnistumme. Pakko myöntää, että en usko. Tällä hetkellä en kuitenkaan ole syvimmän epätoivon syövereissä, minusta nyt vain kylmästi tuntuu tuolta. Että meillä ei ole mitään - yhtään mitään - mahdollisuuksia.

Minä TIEDÄN kyllä, että meidän tilanteemme ei paperilla näytä huonoimmalta mahdolliselta. Mutta minä olen totaalisen kyllästynyt toivomaan yhtään mitään.

Olin viime viikolla ultrassa ja näytti siltä, että saattaa hyvinkin olla, että tämän viikon lopussa tai ensi viikon alussa pakkasalkio pääsee lämpimään. TURHAA. Ihan turhaa sekin on, ajan ja rahan haaskausta! Mutta pakko kai sekin askel on ottaa eteenpäin, pakko kai. Mä en odota sitä, mä en jännitä sitä. Se on aivan sama, koska se on kuitenkin turhaa.

Ja kaiken tämän jälkeen on pakko sanoa, että mulla tuskin on tällainen olo silloin, kun odotan tietoa alkion selviytymisestä sulatuksesta tai silloin, jos se saadaan kyytiin. Silloin mä todennäköisesti hypin seinille ja revin hiuksia päästäni ja jännitän hulluna joka sekuntia. Sitä kun tuossa vaiheessa muuttuu tyhmäksi ja kuvittelee, että meilläkin muka olisi joku mahis. Tyhmää tyhmää tyhmää.

No huh, olipas masentava kirjoitus. Enkä mä edes tosiaan ole tällä hetkellä kovin masentunut! Mä olen vain tavallaan turta.

p.s. Sofialla oli kuitenkin huippu-uutisia! Niin hienoa!!!