Meillä lapsettomuuskipuilijoilla on paljon yhteisiä, samanlaisia tunteita. Olen nyt huomannut itsessäni yhden eron moneen muuhun. Eron, jota ei ollut aikaisemmin. Aikaisemmin kannatin samaa välikierrot on syvältä -meininkiä. Entä nyt? Seuraava PAS-yritys on tammikuussa, ja se tuntuu tulevan liian pian... Minä en halua!

Kun ajattelen PAS:ia ja etenkin sen jälkeisiä piinapäiviä, kurkkua alkaa kuristaa. Toisaalta olen kateellinen niille, jotka nyt piinailevat, vaikka todella tiedän, miten kauheaa se on. Mutta heillä on toivoa. He voivat vielä saada ihanan joululahjan, maailman parhaimman. Minun mielestäni ja minun näkökulmastani kaikki on heille mahdollista!

Mutta omalla kohdallani kaikki on toisin. Minä näen tulevan PAS:n siten, että minun on pakko kävellä todella heikoille kevätjäille. Tiedän, että sinne todennäköisesti hukkuu. Mutta minun on pakko kävellä sinne, pakko ottaa se riski. Ja kun miettii tuota tilannetta, niin eikö sitä siirtäisi ja siirtäisi sitä jäälle astumista... Ottaisi askeleen ja pelottaisi niin, että olisi pakko hypätä takaisin rannalle. Minulle PAS on lähes varma hukkuminen.

Siinä on vain se, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän jää sulaa (ellei tule takatalvea...). Sitä todennäköisempää on hukkuminen. Ikää tulee lisää. Vuodet kuluu.

IVF-pettymys iski minut kyllä täysin lyttyyn. Minä uskoin siihen niin paljon. Minä jotenkin taisin ajatella, että jos me joskus saamme lapsen, niin se tulee tästä. Minä olen tyhmä maho akka, kun en usko, vaikka kaikista rankin hoitokaan ei saa minua raskaaksi! Miksi ihmeessä minä uskoisin pakkasalkioihin tai toiseen IVF:ään? Eikö tämä jo kertonut kaiken.

Näin minä ajattelen omalla kohdallani, mutta en muiden kohdalla. Minä uskon muiden mahdollisuuksiin, vaikka kyseessä olisi seitsemäs IVF. No, en ehkä enää siinä, mutta kuitenkin. Minä uskon muiden mahdollisuuksiin paljon enemmän kuin omiini. Se taitaa tosin olla hyvin tyypillistä.

Murehdin kuitenkin sitä, että kun minulla ei ole toivoa yhtään, ei mikään taida onnistuakaan. Onko se sitten joku sisäinen ääni, joka kertoo siitä. Jälkeenpäin voin sitten sanoa, että minulle tuli jo se tunne ensimmäisen IVF:n jälkeen, mutta jatkoin vain.

Kun minusta tuntuu, että näissä hoidoissakin vain ne onnistuvat, jotka kuitenkin vielä toivovat ja uskovat. En siis sano, että he onnistuvat sen vuoksi, vaan ehkä he jollain tasolla ovat koko ajan tienneet, että kaikki päättyy hyvin. Minulla ei ole sellaista tunnetta. Se käväisi tänään kerran mielessä, mutta katosi sitten taas pois.

Meillä ei taida olla mahdollisuuksia.