Nyt se alkaa. Hetken mielijohteesta. Blogin kirjoittaminen. Miksi? Ehkä siksi, että olen itse saanut tukea ja tsemppiä muiden bloggaajien kirjoituksista. Olen saanut kokea vertaistukea. Ja siksi, että tämä voi olla ajatusten kaatopaikka. Paikka, jonne saa vuodattaa mielen roskat, etteivät ne tuki koko päätä.

Minä olen kolmekymmentäyksivuotias. Ihanassa avioliitossa. Yhden+puolen vuoden yrittämisestä huolimatta lasta ei näy eikä kuulu, vaikka olisi niin kovin toivottu. Menimme tutkimuksiin ja syykin löytyi: miehen laiskat simpat. Toisaalta oli niin kovin helpottavaa saada tietää syy ja saada kuulla, että vaikka meillä ei omin avuin juurikaan ole mahdollisuuksia, meitä voidaan auttaa. Mutta olihan se myös järkyttävää. Silloin lyötiin lopullisesti lapsettomuuden leima otsaan. Me olemme lapsettomia, kärsimme lapsettomuudesta, aloitamme lapsettomuushoidot. Tästä se alkaa ja näillä eväillä on taaperrettava eteenpäin.

Musta tuntuu, että me ollaan otettu tämä aika hyvin. Pärjätään ihan kohtalaisesti, vaikka välillä on vain itkettävä. Me ollaan kerrottu koko lähipiirille: ystäville ja nyt diagnoosin jälkeen molempien perheille. Ystävät on ihania ja tukevat sen minkä pystyvät. Mutta silti se on niin, että kukaan, joka ei itse ole tässä tilanteessa ei voi täysin ymmärtää. Hyvänen aika, en minäkään ennen ymmärtänyt! Ajattelin, että ikävää, mutta sellaista se elämä on. En tajunnut, että se sattuu näin paljon. Ja ne vauva-utelut... Ne saa raivon kiehumaan pollassa! Kääk. Oikeasti. Eikö voi yhtään miettiä, YHTÄÄN. "Olisi se jo teidänkin aika, jos kerran meinaatte, vai ettekö tykkää lapsista? Tykätään, joo, tykätään.

Mä oon tällainen haihattelija ja pohtija ja murehtija. Mies on onneksi hyvin jalat maassa -tyyppiä ja ottaa asian kerrallaan ja sellaisena kuin ne vastaan tulevat. Mä mietin sata vuotta eteenpäin ja murehdin asioita, joita ei ole edes tapahtunut vielä. Niinku sitä, että miten meidän rahat riittää, jos inssit (3-4 kertaa) ei onnistu ja mennään koeputkihoitoihin? Entäs jos ei sadaskaan hoito riitä?

Adoptio on meille vaihtoehto. Silti ärsyttää ihan valtavasti, kun ihmiset sanoo, että "voittehan te aina adoptoida". Aivan niin kuin se olisi helppo juttu! Aivan niin kuin jossain olisi iso määrä kärsiviä lapsia, jotka me voitaisiin vain hakea ja joiden elämän voimme pelastaa. Joka tapauksessa ensin mennään nyt näin ja katsotaan askel kerrallaan (tai ainakin yritetään :)). Ensi kierrosta on ensimmäinen inseminaatio ja lisäksi popsin ovulaatiota vahvistamaan Arimidexiä. Pidetään peukkuja!