Nyt se on sitten tapahtunut: elämän ensimmäinen inseminaatio!

Heh, voikohan inseminaatiosta riemuita? :) Aivan niinkuin se olisi joku yksi elämän etapeista: kastejuhla, ripiltä pääsy, sitten ylioppilaaksi, kihloihin, naimisiin, asunnon osto ja seuraavana listassa: inseminaatio.

No, siitä ainakin riemuitsen, että alan oppia tuntemaan munasarjojeni toiminnan. Tai siis ainakin sen toiminnan, miten ne pikkuisen hormoneilla buustattuna toimivat. Ei kannata kantaa huolta siitä, että alkukierrosta mollukat eivät tuntuisi kasvavan, minulla nimittäin tosiaan on spurttaavia munarakkuloita. Alkumatkan ne temmeltävät hitaasti, sitten vauhtiin päästyään ne ottavatkin kunnon spurtin.

Tiistaina ultra näytti, että on sieltä yksi mollukka kasvamassa isommaksi. Lääkäri laski siitä laskujansa ja epäili, että ovis on ensi viikon alussa. Minusta alkoi jo keskiviikkona tuntua, että ei todellakaan ole. Se on aiemmin. Ja niinpä tänään aamulla ultrassa näkyi jo sen kokoinen mollukka, että se irtoaa hetkenä minä hyvänsä. Tuli myös hieno fiilis siitä, että tosiaan tunnen kroppani toimintaa.

Yritän olla toivomatta liikoja. Toisaalta on tosiaan kiva, että välillä on jotain äksöniä ja jännittämistäkin!