En edes tiedä, pitäisikö tätä kirjoittaa tänne. Hävettää omat tunteet. Toisaalta, mikä järki koko blogilla on, ellei sinne laita oikeita tunteitaan.

Mä pimahdin eilen tyystiin. Kuulin, että erään hyvin läheisen ihmisen avovaimo oli raskaana ja sai keskenmenon pian raskautumisen jälkeen. Aloin itkeä ja täristä. Ja samantien miettiä, miksi teen niin. Miksi itken ja tärisen? Ei, en ollut surullinen heidän puolestaan. Kauheaa, aivan kauheaa, mutta se ei ollut syy. Olin kateellinen ja katkera ja surullinen omasta puolestani. Miksi??? Eihän heillä edes ollut enää sitä raskautta ja keskenmeno on varmasti kauheaa.

Okei, tähän liittyy vähän muitakin asioita. Kuten se, että heidän suhteensa on todella huonolla tolalla ja he riitelevät jatkuvasti. Ja vaikka kuinka haluaisin pitää tästä avovaimosta, hän ei halua edes yrittää vaan ennemminkin haluaa, että miehensä - minun sukulainen siis - ei ole kovinkaan paljon tekemisissä meidän kanssa ja yrittää painostaa miestä muuttamaan toiselle puolen Suomea. Eli tämän naisen raskaus tuo tai toi sellaisen olon, että hän vie minulle läheisen ihmisen yhä kauemmaksi. Eikä siinäkään mitään, jos suhde olisi hyvä ja tämä minulle läheinen ihminen Onnellinen, mutta kun kaikki tuntuu olevan ihan hyrskyn myrskyn. Enkä ollut ajatellutkaan tätä vaihtoehtoa. Että tämä avovaimo yhtäkkiä olisi raskaana.

Minä järkytyin siis monesta asiasta ja asiaan liittyy paljon muutakin kuin hetken kestänyt raskaus. Ja SUURIMMILTA osin tunteenpurkaukseni (jota en siis näyttänyt asianomaisen pariskunnan kummallekaan osapuolelle) oli ihan vain täyttä surua meidän tilanteesta. Surua, jota kuitenkin olin pakannut ja jonka oli vain pakko jossain vaiheessa taas purkautua. Joka tapauksessa inhoan omaa reaktiotani. Inhoan sitä, miten tämä lapsettomuus  tekee minusta kateellisen, katkeran ja välillä niin pessimistisen, vaikka en sellainen ole ennen ollut. Minä lupaan ja vannon taistelevani sitä vastaan, mutta joskus, joskus niin käy, että kaikki tunteet vaan tulevat ulos.

Minä haluan pystyä hallitsemaan tunteitani! Enkä halua olla ilkeä, kateellinen, katkera, surullinen ja negatiivinen!

Mies oli taas ihana. Hän otti syliin psykopaattisen vaimonsa ja lohdutti, että kyllä mekin vielä lapsi saadaan. Onneksi, onneksi minulla on tuollainen peruskallio. :)