Välillä tuntuu, että sydän rutistuu pieneksi mytyksi. Välillä tuntuu, ettei saa happea. Katkohengittää.

Se valtava, kaiken alleen murskaava suru on pikkuhiljaa väistynyt. Mutta ei kokonaan. Se väijyy taka-alalla. Se tuntuu haikeutena ja valtavana kaipuuna johonkin, jota ei ole. Jota ei ehkä koskaan tule olemaan. Sattuu, sydäntä särkee ja sattuu.

Toivo on pienesti palannut, mutta suurin osa siitä on kadonnut kokonaan. Eikä se ehkä koskaan enää palaa. Minä olen nyt eri. Lopullisesti.