Tämäkin on aika tyypillinen lapsettomuus-blogien aihe, vai mitä? Mutta niin se vaan on, että vaikeissa tilanteissahan se ystävyys punnitaan. Sitten on toisaalta niitä ystävyyssuhteita, joissa välillä etäännytään ja sitten taas lähennytään.

Voisi sanoa, että mulla on paljon ystäviä. Eikä mitään voisi sanoa, vaan mulla on. On paljon sellaisia hyviäkin ystäviä, joille kerron lähes kaiken. Okei, mä oon ihminen, joka aika nopeasti kertoo kaiken ja mulle myös kerrotaan kaikki.

Sitten on - ja tämän olen nyt vasta todella huomannut - muutama ystävä, jotka ovat aina tukena. Soittavat ja viestivät ja haluavat pysyä tilanteen tasalla. He varmistavat joka välissä, että missä mennään ja MILTÄ MINUSTA TUNTUU. He ovat aivan käsittämättömiä ja alkaa itkettämään, kun mietin heitä (kyllä, täti on tulossa ja olen yli-herkkä... :)

Heidän lisäkseen on siis muita ystäviä, joille puhun asiasta ja jotka kuuntelevat ja ovat oikeasti läheisiäkin, mutta sitten eivät kuitenkaan niin läheisiä kuin nuo muutama todella läheinen. Tämän eron olen oikeastaan huomannut vasta nyt. Ja se on siis ok, tuskin kenelläkään on sataa todella läheistä ystävää.

Se mikä ei ole ok, on se, että yksi ihminen, jonka luulin kuuluvan tuohon kaikkein läheisimpien rinkiin, ei ole siinä. Ennen kuin saimme tulokset tilanteestamme, kerroin hänelle, miten paljon minua jännittää ja miten pelkään ja miten todella tärkeää tämä on. Kolmeen viikkoon en ole kuullut hänestä mitään. Ihanat ystäväni soittivat minulle samantien. Minä luulin, että tämä ystäväni kuuluu kaikkein läheisimpiin ja häntä ei ole kiinnostanut yhtään.

Viimeksi kun nähtiin ja siis minä kerroin hänelle meidän tilanteesta (ja olin kertonut aiemminkin), mutta kysyin myös mitä hänelle kuuluu ja kuuntelin ja pohdimme hänen tilannettaan (on sinkku, ei haluaisi olla). Eli en siis murehtinut ja märehtinyt vain omaa tilannettani.

Minä mietin muuten nyt sitäkin, että onkohan hän viimeisen vuoden aikana kertaakaan ottanut minuun ensin yhteyttä, vai olenko se aina ollut minä?

En tiedä, mitä tekisin. Olen päättänyt, että en ota yhteyttä häneen. Olkoon nyt sitten näin. Ongelma on lähinnä siinä, että kun hän sitten jossain vaiheessa ottaa yhteyttä, pitääkö minun vain olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Oi, näissä asioissa olisi niin kiva olla mies, miehillä ei ole tällaisia kaveriongelmia! :) Miehet vaan ovat. :) Vai sanonko rehellisesti, että olen loukkaantunut? Loukkaantunut ja pettynyt.

Ja vielä lopuksi haluan todella, todella painottaa, että käsitän, miten Onnellinen olen, kun on niitä hyviä hyviä Ystäviä! Miksi yksi kadonnut lammas sitten murehduttaa?