...onnitteluista, mutta etenkin käsittämättömän tärkeästä tuesta silloin, kun tilanne ei vielä näyttänyt näin hyvältä.

Kaikki on täällä ihan mukavasti. Välillä unohdan koko asian, välillä hymyilyttää. Luulin, että plussatesti toisi autuuden, joka peittäisi alleen kaiken, mutta tässä sitä mennä jolkotellaan vanhaan malliin. On vaikea ymmärtää, että on raskaana, kun ei näe tai koe sitä koko ajan. Oireita on vain hieman. Suurin ero tässä ja reilun viikon takaisessa olossa on ahdistuksen puuttuminen. Ja sellainen pieni pirteä ilon ja onnen hippunen, joka tuntuu olevan läsnä arjessa.

Minusta tuntuu, että monet lapsettomuudesta kärsineet tietävät täysin, mitä tehdä, jos/kun plussa piiiiiiiiitkän odotuksen jälkeen saadaan. Minä en tiedä yhtään. Olen täysin ulkona. En tiedä, mitä saan tai en saa syödä. En tiedä yhtään mitään raskausviikoista tai ultrista. En ole ikinä antanut itseni miettiä niin pitkälle, että olisin ottanut selvää. No, ehkä kaikki tässä valkenee.

Minua pelottaa, että meneekö kaikki hyvin, mutta tämä pelottaa minua paljon vähemmän kuin hoidot. Aion vain mennä päivä kerrallaan. Olen ollut ahdistunut lähes kolmen vuoden ajan, nyt en enää halua olla. Silti en vielä puhu, että "meille tulee lapsi" tai edes, että olen raskaana. Puhun vain, että jos kaikki menee hyvin, niin kaikki on nyt mahdollista. :)

Tästä ei tule raskausblogia. Tämä on lapsettomuusblogi, jossa toivottavasti on onnellinen loppu, joka toivottavasti tuo toivoa jollekin, joka kamppailee epätoivon kanssa kuten minä vielä viikko sitten. Voi, miten minä toivonkaan onnea ja ahdistuksen poistumista kaikille heille!