Mä en ole saanut nukuttua kolmena yönä oikein ollenkaan. Olen pyörinyt sängyssä ja koittanut kaikin konstein houkutella unta, mutta ei. En juonut kahviakaan koko eilispäivänä (ja minä olen TÄYSIN siitä riippuvainen).

Maha on ihan sekaisin. Ja sattuu, sattuu, sattuu. Välillä vatsakivut ovat niin selkeitä enteitä siitä, että menkat ovat juuri alkamassa. Välillä kivut tuntuvat tulevan ihan vain siitä, että maha on niin kertakaikkisen sekaisin. Ja niin, senkään takia en juonut kahvia eilen ollenkaan.

Tänään tajusin syyn näihin molempiin: unettomuuteen ja siihen, että vatsa on sekaisin. Stressi! No hei haloo, tietenkin! Miten sitä voi olla välillä niin tyhmä, ettei tajua? Mulla on ihan hirveä stressi tästä, mä ajattelen nyt tätä asiaa KOKO AJAN. Kokoajankokoajankokoajan...

Kp 34/30-35 (15. päivä inssistä). Lääkäri sanoi, kun määrättiin vielä clomit siinä vielä arimidexien jälkeen, että tästä tulee sitten vähän pidempi kierto. Joten en nyt edes tiedä, että miten pitkää pitäisi odottaa. Ja entäs mun tuntemukset? No, tuntuu siltä, että menkat alkaa hetkenä minä hyvänsä. Mutta silti mä oudosti tällä kertaa en halua luopua toivosta, EN. Against all odds. Enkö mä pelkää sitä pudotusta, mikä on edessä? Pelkään! Todellakin. Mutta mä vaan niin toivon. Joka ikinen hetki mä toivon ihan valtavasti.