Täällä on kaikki hyvin. Uskomatonta. Muutama päivä sitten luulin, että alkion elämä loppuu. Valtava vuoto alkoi ja kesti läpi yön. Itkin hysteerisesti ja toivo oli mennyt. Pääsin klinikalle ja ultraan: siellä juuri oikeankokoinen alkio oleili ja mikä parasta: Sydän löi. :)

Raskausoireet ovat pitäneet huolen siitä, että suu ei kuitenkaan ole hymyssä. Olo on etova ja väsynyt koko ajan. Huono. Nautinnosta ei siis tosiaankaan voi puhua, mutta onnellinen olen silti.

Koko ajan olen tietoinen siitä, miten kivinen tie tähän on ollut. Ei mene päivääkään, ettenkö ajattelisi niitä, jotka vielä ovat sillä polulla ja toivo heille koko sydämestäni kaikkea parasta. Ei mene päivääkään, ettenkö pohtisi, palaanko vielä sille polulle vai voiko tämä mennä onnellisesti loppuun saakka. Niin paljon on vielä edessä risteyksiä, joista voi olla käännös hyvään tai huonoon suuntaan.

"Vierailija" muistutti minua Kaksi viivaa -postauksen kommenteissa, että joskus pohdin, onko huono enne, että minusta tuntuu pahasti siltä, että tästä ei tule mitään. Tuntui, että niillä, jotka plussasivat oli aina joku syvä usko ja tieto, että kyllä kaikki menee loppujen lopuksi hyvin. Minulla ei enää lopuksi ollut sitä. Silti, nyt näyttää, että voisi käydä hyvin. Tämän halusin kertoa vain siksi, että toivonsa kanssa kamppailevat voisivat lukea, että jos olo on toivoton, voi kaikki silti mennä hyvin.

Kuten sanoinkin, tästä ei tule raskausblogia. Minä en ole mikään blogi-ihminen, enkä olisi ikinä uskonut, että tällaista tulen pitämään. Onneksi pidin! Ei ole sanoja, joilla voisin kuvailla vertaistuen merkitystä lapsettomuuden syövereissä kamppailevalle. En pysty tarpeeksi kiittämään - kiitos kiitos kiitos! En aio kadota, vaan aion vierailla tiiviisti tutuiksi tulleiden ihmisten blogeissa. Ja kuka tietää, jos palaan kivikkoiselle polulle, kirjoitukset jatkuvat. Mutta sitä en halua etukäteen murehtia.

Näkemisiin kuulumisiin lukemisiin, ystävät.