Mä pidän nyt hieman taukoa blogiini kirjoittamisessa. En katoa kuvioista, vaan varmasti muiden luona vierailen ahkerasti. Ja ennemmin tai myöhemmin palaan taas kertomaan omia kuulumisianikin.

Meillä on edessä ensimmäinen PAS. Tai siis toinen yritys tehdä ensimmäinen PAS. Alkion siirto on jo tammikuun alussa. Se on meidän toinen alkion siirtomme. Se välillä unohtuu. Vasta toinen. Tuntuu kuin se olisi kymmenes. Pelottaa kuin se olisi sadas.

Musta tuntuu, että mun kropan sekoilu yrittää sanoa, että nämä lapsettomuushoidot eivät ole meidän juttumme. Mä suhtaudun näihin ihan eri tavalla kuin alussa, jolloin mä vain ajattelin, että nämä ovat pientä avittamista. Nyt musta tuntuu, että mä myrkytän kehoni ja sekoitan pääni - taistelen mahdotonta taistelua.  On vaikea elää lapsettomana, ja on todellakin vaikea elää lapsettomuushoitoja läpikäyvänä lapsettomana.

Ja silti... näin sitä mennään kohti lääkkeelliseen kiertoon tehtävää PAS:ia. Ehkä siksi, koska tuntuu, että ei niitä alkioita voi pakkaseenkaan jättää. Ne ovat meidän alkioitamme.

En tiedä. Kun tämä on käyty läpi ja kärsitty, ehkä me käperrymme jonnekin kivenkoloon, piiloon kaikelta. Odottamaan sitä hetkeä, kun jossain päin maailmaa syntyy meidän lapsemme.