Aada Karoliinan blogissa on mielenkiintoinen keskustelu lapsettomien ja lapsellisten väleistä ja siitä, miten kummatkin voivat tahtomattaan loukata toisiaan.

Minä tunnustan, että itsestänikin on viime aikoina tuntunut pahalta kuulla raskausuutisia ja käydä katsomassa vauvoja. Suorastaan PELKÄÄN, että mistä seuraava uutinen tupsahtaa. Se niin korostaa tätä omaa tilaa ja sitä, mitä ei ehkä koskaan ole. Olen ollut kateellinen.

Kateus on inhottava asia. Se on kauhea, katkera tunne, joka syö ihmistä. Minä voin rehellisesti sanoa, että ennen tätä en ole ollut kovinkaan kateellinen ihminen. Olen aina ollut onnellinen, että en ole sellaista tunnetta päästänyt itsessäni valloilleen. Olen yleensä (ei kait kukaan aina) pystynyt vain olemaan aidosti onnellinen toisen puolesta ja näkemään sen, miten paljon itselläni on kiitettävää. Ainakin minulle yksi lapsettomuuden suurimmista tragedioista on se, että kateus ja katkeruus ovat tulleet elämääni. Minä en ole oikeasti sellainen, minä en halua olla sellainen! Minä yritän taistella niitä vastaan nytkin, teen kaikkeni. Omien voimieni rajoissa teen kaikkeni.

Joku Aadiksen blogissa kertoi kokevansa, että hänen lapsettomat ystävänsä haluaisivat, ettei heidän lastaan olisi ja hän on loukkaantunut siitä ja kokee tehtäväkseen suojella lastaan näiltä ajatuksilta. Niin kuin äidin pitääkin tehdä: suojella kaikelta pahalta. Minä todella toivon, että minun perheelliset ystäväni eivät ajattelisi minusta noin. Tai ei, en minä toivo, minä tunnen heidät ja tiedän, että he eivät ajattele noin! Ei tuossa ole enää ystävyyden pisaraakaan jäljellä.

Meillä lapsettomuudesta kärsivillä on monia yhteisiä ajatuksia ja kokemuksia ja vertaistuki on todella tarpeen. Vain toinen tämän kokeva / kokenut voi todella tietää, miltä minusta tuntuu. Se on totta. Emme me lapsettomat silti ole mitään yhtenäistä massaa. MTV3:n tuottajan blogissakin minua jotenkin ärsytti jo sen otsikko "Lapsettomat suuttuivat". Hups, nyt ne lapsettomat suuttui... heh. Blogien kommenteissa on ollut tekstejä "ette te lapsettomat uskalla", "ei teille lapsettomille tiedä, mitä puhuisi". Emme me ole kaikki samanlaisia. Monet vaikenevat asiasta, mutta toiset kertovat kaikille. Toiset haluavat adoptoida, toisille se ajatus ei tunnu omalta. Meissä monia eroja. Meitäkin on moneen junaan!

Aadiksen blogissa kommentointi lähti vauhtiin siitä, kun joku kirjoitti, että ei näitä blogeja luettuaan enää tiedä, mitä voisi lapsettomalle ystävälleen sanoa vai olisiko paras olla sanomatta. Että kun kaikki tuntuu meidän mielestämme olevan väärin. On vaarallista lähteä etsimään ystävän ajatuksia blogeista. Tämä ystävä kun voi ajatella ihan eri tavalla kuin esimerkiksi minä! Kannattaa kysyä ja keskustella. Ei kannata vain olettaa.

Joku kommentoi myös niin, että onhan lapsettomuus ikävää, mutta pitää muistaa ajatella niitä asioita, jotka on hyvin ja sitä, että on isompiakin ongelmia. Ja että on vaikeaa hyväksyä, ettei elämässä aina saa, mitä haluaa. Minä en tiedä, mitä edes pystyisin siihen kommentoida. Miten pystyisin edes kuvailla, miten suuri, VALTAVA asia tämä minulle, meille, on. Kuten aikaisemmin kirjoitinkin, minun elämäni ei ole minun elämäni, enkä ymmärrä sen tarkoitusta, ellei minulla koskaan ole lasta. Ja minä olen vasta hoitojen alkutaipaleella, pelottaa jo nyt, miten pahalta tämä voi myöhemmin tuntua, jos nyt tuntuu jo tältä.

Valitut palat -lehdessä oli joskus juttua pienten lasten kuolemista mm. kätkyt-kuolemista ja artikkelin lopussa oli linkkejä nettisivuille, jotka liittyvät aiheeseen. Yksi linkeistä oli Simpukka-yhdistyksen sivulle. Sen alla oli teksti:

Lapsettomuuskin on lapsen kuolema.

Kirjoitin lauseen tähän siksi, että se kuvaa tämän asian suuruutta. Niin suuri asia tämä on. Onko lauseen sisältö ihan oikein, siitä voi olla montaa mieltä. Mutta NIIN SUURI tämä asia on.