Tänään oli seurantaultra, eivätkä uutiset olleet niin valtavan hyviä. Siellähän niitä mollukoita paistatteli päivää (okei, ehkä voisi sanoa, että ne ovat siellä minne auringonvalo ei yllä... :), mutta raukat olivat vielä ihan liian pikkuisia irtoamaan. Eihän sieltä kenenkään vielä nyt pitäisi irrota, mutta kuulemma niiden pitäisi olla hieman kookkaampia kavereita jo tässä vaiheessa. Siispä nautin vielä toisenkin viiden päivän kuurin Arimidexiä, tällä kertaa tupla-annoksena. Ainoa vaan, että lääkkeet oli klinikalta loppu ja täytyy toivoa, että apteekin pikalähetys tulisi vielä tänään ja saisin hakea niitä... Muuten koko kierto menee mönkään, eikä inssiäkään luultavasti tehdä. Mutta toivotaan, että joku postipoika polkee annoksen ajoissa paikalle.

Viimeksikin aukiolotutkimuksen aikana lääkäri sanoi, että munarakkulat on liian pieniä kiertopäiviin nähden, että joko en ovuloi siinä kuussa ollenkaan tai sitten ovulaatio tapahtuu vasta myöhemmin. Minä olin ihan varma, että se tapahtui vasta myöhemmin ja kiertonikin venyi pidemmäksi sillä kertaa (vaihtelee siis 30-35). Edellisessä kierrossa tehtiin verikokeet ja ne näyttivät takuuvarmasti, että ovulaatio oli tapahtunut.

Se mitä tässä nyt pähkäilen on se, että vaikka lääkäri kuinka epäili viime kierrossa ja epäilee nyt, että en ovuloisi, niin minä en usko! Hmm? Mies uskoo kivenkovaan kaiken, mitä lääkäri sanoo. Minä taas olen sitä mieltä, että minullakin on jonkinmoista asiantuntemusta omasta kropastani, koska on sen kanssa sen verran monta vuotta tullut elettyä. Hah, onneksi minulla on ainakin ne yhdet verikokeet tukenani! :)

Päässä pyörii kyllä kaikenlaista, kun istuu klinikalla ja odottaa omaa aikaa... Törmäsin kolmeen eri naiseen ja olin helpottunut, kun kaksi niistä oli selvästi vanhempia kuin minä. Miksi ihmeessä noinkin ajattelin? Ajattelin, että huh, onneksi olen kuitenkin nuorempi kuin he. Pöpi minä!

------------------------------

Täydennän vähän tätä kirjoitusta. Nimittäin kuin näin se menee aina. Ensin sitä vaan ajattelee kuulemiaan uutisia, että jahas-vai-niin-on-asia-no-näiden-kanssa-nyt-eletään-ja-porskutellaan. Mä otan asiat rauhallisesti ja pohdin niitä jonkun aikaa. Sitten tulee se surku ja pää sekoaa. Kuten nyt. Mä olin vielä puoli tuntia sitten ihan rauhallinen ja nyt mä oon ihan hermoheikko. Eli mussakin on nyt sitten vikaa? Mun munasarjoissa? Vai onko? Vai mitä tämä tarkoittaa? En siis ajattele, että kunpa MUSSA ei olisi mitään vikaa, miehessä vain. Vaan siis niin, että siinä tähänastisessa olisi ollut MEILLE jo kestämistä ja selviytymistä. Miksi pitää tulla lisää ongelmia?

Mä en suoraan sanottuna edes tiedä, että onko meille tullut lisää ongelmia? Olisi pitänyt kysyä lääkäriltä, mutta en vielä siinä vaiheessa ollut tässä olotilassa.

Me ollaan hoidoissa yksityisellä. Jos me halutaan, niin saadaanko me skipata tämä koko inssi vaihe pois välistä? Kuulostaa siltä, että meidän mahikset inssillä on aika pienet. Miksi sitten tuskastuttaa itsensä siinä prosessissa. Vaikka toisaalta IVF pelottaisi, mutta se tuntuisi myös paljon tehokkaammalta.