Rasavillirusakon ja Miilun kirjoituksia lukiessa hoksasin, mitä tarvitsen. Tarvitsen projektin! Jonkun johon laittaa aikaa ja energiaa ja josta voin innostua!

Okei, mulle se ei ole puutarhanhoito... :) Ei sillä, että mulla mitään puutarhaa olisikaan. Mutta mä tapan kaikki sisäkukatkin. Eihän se muuten tarkoita, että musta tulisi huono äiti?

Mä toivoisin, että se olisi liikunta. Mä oon aina (ennen) ollut tosi liikunnallinen, suorastaan sporttihullu, mutta nykyään mä liian usein käperryn miehen kanssa sohvalle katsomaan telkkua. Mä haluaisin löytää sen liikunnan palon taas! Itse asiassa mulla on kyllä nyt pieni painonpudotusurakka päällä (sekin tietty on projekti) ja sen aikana oon nyt jonkun verran saanut itseäni liikkumaan. Mä oon jo pudottanut viisi kiloa (tehnyt tilaa vauvalle - ei ei ei, ei saa sotkea sitä tähänkin asiaan!).

Pitäisiköhän mun kirjata itselleni joku liikkumisohjelma? Joo. Jos puolen vuoden päästä en ole raskaana, niin ainakin olisin hyväkuntoinen. Olisi jotain mistä iloita?

Mä oon ollut aika rauhallinen ja tyyni tämän loppukierron suhteen, mutta mitä lähemmäs totuuden hetki tulee (vielä siis melkein puolitoista viikkoa aikaa), sitä enemmän mä alan tarkkailla itseäni. En haluaisi! En usko, että mitenkään olisi voinut tärpätä, miksi sitä sitten antaa itselleen toivoa. Tähän väliin täytyy sanoa, että mä en koe itseäni ikuiseksi pessimistiksi, mutta mä oon kautta aikojen ja asioiden pitänyt parempana sitä, että ajattelen, että se huonompi vaihtoehto tapahtuu, niin sitten kaikki muu on vain positiivista yllätystä. En halua ajatella, että on tärpännyt, kunnes toisin todistetaan. Se ei oo mun juttu.

Mä luen nyt Ben Eltonin Vauvahorkka-kirjaa. Hih! Se on kyllä hauska! Ainakin siis tähän asti ollut. Kertoo niin tutuista tunteista, mutta kuitenkin niin humoristisesti, että on pakko purskahtaa välillä nauruun.