En ole näköjään taaskaan kirjoitellut. En vain yhtäkkiä enää osaa sanoa oikein mitään. Tuntuu, että kaikki on sanottu jo. Kirjoitettu jo.

Yli vuosi on taivallettu hoidoissakin. Alunperin meidän tilanne näytti ihan lupaavalta, mutta silti ei ole mitään tapahtunut. Eivät auttaneet rankimmatkaan hedelmöityshoidot. Se on tilanne, se on fakta. Monen muun alkutilanne on vaikuttanut paljon heikommalta, ja silti on tuloksia tullut. Silti raskaus on alkanut.

Yksi niistä on kaverini, ei mikään kaikkein läheisin ystävä, mutta ihan hyvä kaveri. Tämä lapsettomuus yhdisti meitä, ymmärsimme toisiamme. Heillä oli todella todella vaikean oloinen tilanne ja mahdollisuudet heikot, niin vain PUM, ensimmäisestä siirrosta raskaaksi. Se on hienoa, en minä sitä. Se on oikein mahtavaa. Mutta kun me olemme jatkaneet tätä kivikkoista lapsettomuus-polkuamme, heille on jo ehtinyt syntyä vauva. Sekin on hienoa. Mutta se mikä ei ole hienoa, on se, että nyt hän, HÄN JONKA LUULISI YMMÄRTÄVÄN PAREMMIN, hehkuttaa minulle jatkuvasti vauva-arjen ihanuutta. Jep... Mahtavaa. Hän kertoo minulle pitkät pätkät vauvasta, elämän muuttumisesta, ihanaa ihanaa ihanaa. Miksi siitä pitää hehkuttaa minulle? Olenko minä joku vertailukohta, että "me voisimme olla vielä tuolla surkealla tiellä, jos kaikki olisi mennyt huonosti, mutta ah, eipäs mennyt"? Hehkutusten jälkeen hän kyseli, mitä meillä on meneillään ja minä kerroin työjuttuja. En halunnut kertoa lapsettomuusjuttuja enää. En halunnut enää olla se vertailukohta.

Noin lyhytkö on ihmisen muisti? Sama ihminen vielä joku aika sitten itse haukkui ihmisten ymmärtämättömyyttä.

Mutta. Kuten sanottu. Hän oli vain kaveri, ei onneksi HYVÄ YSTÄVÄ. Minulla on onneksi niitä ihania, joita ilman en pärjäisi.

p.s. Aadis, minä luin vasta nyt kommentin, jonka olit jättänyt! Olet mielessä! Ja toivon valtavasti, että voit hyvin.