Ei varmaan pitäisi kirjoittaa juuri nyt, paljastaa näitä rumimpia ja kauheimpia ajatuksiani. Toisaalta ehkä juuri nyt pitää kirjoittaa. Jos siitä saisi rahtusenkaan helpotusta, se olisi tervetullutta.

Koko tämän ruljanssin aikana, mulla ei ole ollut niin paha olla kuin nyt. Mä vaan itken ja itken, enkä osaa lopettaa. Mulla on sellainen olo, että me ollaan epänormaaleja, surkeita friikkejä. Joilta ei onnistu edes se maailman yksinkertaisin asia. Oikeasti, mä haluaisin muuttaa jonnekin erämaamökkiin, kauas normaaleista ihmisistä. Mulla on niin epänormaali olo.

Ehkä musta tulisi niin kauhea äiti, että meille ei voida suoda lasta. Miehestäni tulisi loistava isä, sen tiedän. Sitä en voi kyseenalaistaa. Mutta ehkä musta tulisi sitten hirveä äiti. Tai ehkä minä olen tehnyt jotain niin kauheaa tässä tai edellisessä elämässä, että minulle ei voida tätä onnea suoda.

Kunpa voisi vaan lähteä, jonnekin. Matkalle. Asumaan, jonnekin muualle. Mä oon joskus aikaisemminkin kirjoittanut, että se on ollut mun selviytymisstrategia - lähteminen. Ja nyt se ei onnistu: on ihana mies, työt on tehtävä, on asunto. Tämä on pakko kärsiä, tätä ei pääse pakoon. Enkä mä tiedä yhtään, miten se tapahtuu? Miten tästä noustaan? Miten mä voin kävellä kadulla normaalien ihmisten keskellä?

Miten ihmeessä tästä selvitään?